Heikki Ojansuu muistetaan Turun Suomalaisen Yliopiston ensimmäisenä suomen ja sen sukukielten professorina. Hän siirtyi Turkuun Helsingistä, jossa hän oli työskennellyt dosenttina, apulaisprofessorina ja professorin sijaisena. Professori oli Emil Nestor Setälä, jolla oli niin monta rautaa tulessa, että hän alituisesti tarvitsi sijaisia ja muita apulaisia perustehtäviensä hoitamiseen.
Ojansuusta tuli monipuolinen opettaja, osittain olosuhteiden pakosta. Hän luennoi karjalaa, vepsää, vatjaa, viroa, suomen murteita ja niiden äännehistoriaa, äänteenmuutosten kronologiaa, itämerensuomalaista äännehistoriaa, lounaismurteiden ja viron suhteita, suomen muoto-oppia, suomen erilliskehitystä, vanhaa kirjakieltä, Vienan läänin runojen kieltä ja suomalaista paikannimistöä. Lisäksi hän johti seminaariharjoituksia. Kun Setälä jotakin pyysi, ei ollut viisasta kieltäytyä.
Ojansuu oli jo kouluaikoinaan harrastanut kansanperinteen ja murresanaston keruuta. Yliopistossa etusijalle nousi murteiden ja äännehistorian tutkimus niin kuin yleensä kaikilla suomen kielen opiskelijoilla tähän aikaan. Ojansuuta kiinnostivat kuitenkin myös muut osa-alueet, esimerkiksi kielen synkroninen vaihtelu, nimistöntutkimus, etymologia, keskiajan suomi ja Agricolan kieli. Hän toimi useita vuosia Virittäjän päätoimittajana tai toimituskunnan jäsenenä kirjoittaen itse 161 artikkelia, arvostelua, katsausta tai muuta puheenvuoroa.
Kun tahti oli tiivis ja kenttä laaja, Ojansuu joutui usein palaamaan siihen, mitä oli ennen sanonut tai kirjoittanut. Kirjoituksen julkaisemisen jälkeen hänelle tuli mieleen vielä jotakin, mitä piti ehdottomasti lisätä. Kirjoittamansa arvostelun takia hän joutui pitkään ja kiihkeään väittelyyn Martti Airilan kanssa. Setälän kanssa hän kiisteli siitä, kumpi oli ensin esittänyt oikean tulkinnan eräästä äänteenmuutoksesta.
Henkilönä Ojansuuta verrattiin usein Jukolan Eeroon: pienikokoinen, nopeaälyinen ja sanavalmis. Hän suhtautui mutkattomasti opiskelijoihin, ei tärkeillyt eikä harrastanut turhia muodollisuuksia. Esimerkiksi Lauri Kettunen oli aluksi Ojansuun oppilas mutta muuttui pian hyväksi ystäväksi.
Oli traagista, että Ojansuun tieteellinen ura katkesi, kun hän juuri oli päässyt oman itsensä herraksi. Hän aloitti työnsä Turussa kesälukukaudella 1922. Joulukuussa hän osallistui veljensä hautajaisiin ja sairastui. Hänen luultiin vilustuneen, ja liian myöhään selvisi, että kysymyksessä olikin lavantauti. Ojansuu kuoli tammikuussa 1923.
