Kotimaisessa variaationtutkimuksessa ei toistaiseksi ole juurikaan kiinnitetty televisiokeskusteluja lukuun ottamatta huomiota poliitikkojen yksilöllisten idiolektien tutkimukseen (Nuolijärvi 2000). Televisiokeskustelujen analyyseissä on tarkasteltu vuorovaikutus- tai keskustelunanalyysin avulla muutamien valtakunnan tason poliitikkojen idiolektien murre- tai yleispuhekielen piirteitä. Sen sijaan poliitikkojen idiolektit ovat jääneet kotimaisessa tutkimuksessa tarkastelematta. Kansainvälisessä tutkimuksessa on selvitetty vaikkapa Labourin Tony Blairin (Norman Fairclough) tai Donald Trumpin idiolektejä.
Sananjalassa (65/2023) julkaistussa katsauksessani tarkastelin Avoimen puolueen puheenjohtajan, Petrus Pennasen, ja Suomen keskustan kansanedustaja Katri Kulmunin idiolektejä muutaman videon litteraatin avulla. Pennasen puhe vahvisti näkemystä hänestä liberaaleja arvoja kannattavana pääkaupunkilaisten valintana. Hän puhuu pääkaupunkiseudun puhekieltä ja sen käyttäjäksi identifioituminen ei haittaa häntä. Sen sijaan Kulmunin idiolektistä ei murrepiirteitä mie-persoonapronominia lukuun ottamatta juuri löydy. Syynä Kulmunin idiolektin murrepiirteiden puuttumiseen saattaa olla, että valtakunnan tason poliitikon ei ole hyvä leimautua aluemurteen piirteisiin.
Koska tutkimusaineistoni on varsin pieni – se koostuu parista eri tilanteisiin tehdystä videosta –, laajalle meneviä johtopäätöksiä Kulmunin ja Pennasen idiolekteistä ja erityisesti niiden tilanteisesta vaihtelusta ei kannata tehdä. Mielenkiintoisia jatkotutkimuksen aiheita olisi, ovatko Kulmunin tai Pennasen idiolektit vaihdelleet eri aikoina. Onko esimerkiksi Kulmuni puhunut eri tavalla ennen valtakunnan poliitikon uraansa? Tällainen diakroninen tutkimusasetelma edellyttäisi aineistoa vähintään kahdelta tai useammalta ajanjaksolta.
Tyylittelevätkö poliitikot?
Olisi myös kiinnostava selvittää, löytyykö poliitikkojen idiolekteistä tyylittelyä erilaisissa puhetilanteissa tai eri yleisöille puhuttaessa. Tätä kielellä tapahtuvaa tyylittelyä tutkii sosiolingvistisen tutkimuksen kolmas aalto. Tyylittelyyn liittyy olennaisena osana identiteetit tai paremminkin identifikaatiot. Identifikaatio-sana soveltuu identiteettiä paremmin kuvaamaan identiteettien juoksevuutta ja muuntuvuutta, monitahoisuutta ja intersektionaalisuutta. Ihmiset – poliitikotkaan – eivät ole pelkästään yhden identiteettipiirteensä määrittelemiä; heidän identiteettiään ei voi olemuksellistaa, essentialisoida. Elämme ristikkäisten, vaihtelevien identifikaatioiden keskellä, ja tämä muuntuvuus näkyy erilaisissa puhe- ja kirjoitustilanteissa.
Tyylittely tarkoittaa erilaisten tiettyä puhujayhteisöä yhdistävien kielellisten keinojen ja symbolien käyttöä. Se on keino identifioitua tai erottautua saman- ja erihenkisistä ihmisistä. Toinen tärkeä käsite on koodinvaihto, joka tarkoittaa erilaisen kielimuodon käyttöä eri kohderyhmälle puhuttaessa, tavoitteena jälleen identifikaatio. Hanna Lappalainen (2020) on väitöskirjassaan havainnut erään uskonnollisen yhteisön käyttävän koodinvaihtoa monessa eri yhteydessä. Lappalainen havaitsi, että koodinvaihdon avulla on ilmaistu esimerkiksi autenttisuutta, mutta sillä oli hänen tutkimuksessaan myös monia muita funktioita.
Millaista koodinvaihtoa poliitikot harrastavat? Vaihdellaanko koodia ylipäätään? Millaisissa tilanteissa? Kenelle puhuttaessa?
