Jokainen meistä on luultavasti selannut kännykkänsä näytöltä sosiaalista mediaa jo tänään – ehkä katsonut kuvia, lukenut lyhyitä päivityksiä tai kommentoinut jotakin. Ruudulta tätä blogiakin luetaan. Sosiaalinen media ei ole vain teknologiaa; se on osa elämäämme, tapa kertoa tarinoita ja rakentaa identiteettiä.
Mitä tapahtuu, kun tämä digitaalinen todellisuus siirtyy kaunokirjallisuuden sivuille? Millaisia tarinoita ja teemoja syntyy, kun kirjailijat tarttuvat esimerkiksi Instagramiin, Facebookiin ja blogeihin ja tekevät niistä osan fiktiivistä maailmaa? Entä mitä kaunokirjallisuus voi kertoa meille maailmasta, joka on yhä enemmän riippuvainen tykkäyksistä, seuraajista ja algoritmeista?
Sosiaalinen media ei ole pelkästään viestinnän väline; se muokkaa tapojamme nähdä itsemme ja toisemme. Se on kuin moderni peili, joka vääristää ja suurentaa todellisuutta. Kaunokirjallisuus on puolestaan aina toiminut ihmisen kokemusten peilinä. Kun nämä kaksi maailmaa kohtaavat, syntyy kysymyksiä: Miten digitaalinen minuus kuvataan kaunokirjallisuudessa? Voiko kirjallisuus paljastaa jotain sellaista, mitä emme itse näe sosiaalisen median vaikutuksista?
Näitä kysymyksiä pohdin tutkiessani kaksoisolentokuvausta Anna-Kaari Hakkaraisen romaanissa Kristallipalatsi (2016). Kristallipalatsi on rakennus, joka koostuu lukemattomista lasiruuduista. On tarkoitus nähdä ja näkyä kuten somessakin. Romaani kysyy, millainen on nykyihminen, joka näkee maailman mahdollisina päivityksinä. Teoksessa olennaista on, kuinka itsensä esittämisen tavat muokkautuvat siirryttäessä teknologiavälitteiseen viestintään ja kuinka näitä ilmiöitä voidaan kuvata kaunokirjallisesti.
Kun tietokoneen näytön pinnasta heijastuu samanaikaisesti sekä omakuva että blogijulkaisu, ”on vaikea sanoa, kumpi oli – – todellinen kuva, kumpi heijastus” (Hakkarainen 2016). Päähenkilö jakautuukin kahdeksi eri henkilöksi – arki- ja blogiminäksi – kuin kunnon kauhukertomuksessa. Kauhuromaanista ei kuitenkaan ole kyse, vaan romaanissa tutkitaan blogijulkaisijan käytöstä ja valintoja monin erilaisin kirjallisin keinoin.
Romaanissa on esimerkiksi kertojana tutkija, joka kiinnostuu sosiaalisen median ilmiöistä. Romaania analysoidessani minustakin tuli ikään kuin tuon kertojan kaksoisolento. Myös romaanin kuvaama blogijulkaisija tarjoaa samastumispintaa monelle nykyihmiselle: monella meistä on kilpailevia versiota itsestä somessa erilaisina profiileina ja avatarina. Tyypillistä on, että digitaalinen minämme elää täydellisemmän oloista elämää kuin arkiminämme. Se ei kuitenkaan takaa, että digitaalinen minämme olisi parempi minä kuin inhimillinen minämme, ja romaani muistuttaakin, että keinotekoisilla kaksoisolennoilla on tapana viedä tilaa alkuperäiseltä minältä.
