Suomen Kielen Seuran kotisivuilla käynnistyy blogi, jossa ilmestyy kuukauden tai kahden välein kirjoituksia mielenkiintoisista aiheista, jotka liittyvät suomen kieleen tai sen lähialoihin. Ensimmäinen blogikirjoitus on kunnianosoitus edesmenneelle professori Osmo Ikolalle, jonka merkitys koko Suomen Kielen Seuralle oli käänteentekevä. Hän toimi pitkään seuran esimiehenä ja muun muassa perusti seuran vuosikirjan, Sananjalan, jonka 60. nide ilmestyi äskettäin. Ikola ymmärsi, että kaikille avoimilla tieteellisillä seuroilla on mahdollisuus herättää ihmisten kiinnostus tutkimukseen ja toimia näin tieteellisen tiedon välittäjinä yhteiskuntaan. Tätä perintöä Suomen Kielen Seura haluaa uudistetuilla kotisivuillaan ja tällä blogilla jatkaa. Kirjoitus on lyhennelmä esitelmästä, jonka professori emeritus Aimo Hakanen – pitkäaikainen seuran esimies hänkin – piti Mikael Agricolan päivänä viime huhtikuussa järjestetyssä Osmo Ikolan 100-vuotisjuhlaseminaarissa.
Aimo Hakanen:
Osmo Ikola – arvostettu yliopistomies
Osmo Ikola oli sukujuuriltaan satakuntalainen. Hänen isänsä, suomen kielen tutkijana ja korkeakoulumiehenä ansioitunut Niilo Ikola, oli syntyisin Tyrväästä, ja myös äiti Salli o.s. Paloheimo oli vanhaa satakuntalaista sukua. Osmo Ikola itse syntyi Joensuussa mutta oli vasta parin vuoden ikäinen, kun perhe muutti Turkuun, joka siitä lähtien oli hänen kotikaupunkinsa. Ylioppilaaksi Ikola valmistui vuonna 1936 Turun klassillisesta lyseosta, joka antoi vankan pohjan hänen monipuoliselle kielitaidolleen ja koko myöhemmälle toiminnalleen. Nuorena hän oli myös innokas partiolainen.
Opintonsa Ikola aloitti syksyllä 1936 Turun yliopistossa pääaineenaan suomen kieli ja sen sukukielet. Uranvalintaan vaikutti eniten Niilo-isän työn seuraaminen. Ikolan pääopettaja oli tunnettu fennougristi Paavo Ravila, joka toisin kuin useimmat suomalaiset kollegansa oli kiinnostunut kielitieteen periaatteista ja lauseopista ja näiden pariin hän innosti oppilaansakin. Syntaksista tulikin Ikolan keskeinen tutkimusala.
FK-tutkinto tuli valmiiksi neljässä vuodessa. Rivakka edistyminen saattoi osaksi selittyä siitä, että Ikola oli nopea konekirjoittaja ja hän hallitsi myös pikakirjoituksen. Näiden taitojen merkitys oli suuri aikana, jolloin ei vielä ollut arkikäytössä puheen ja tekstin tallentamiseen pystyviä laitteita.
Heti vuonna 1940 aloitettu väitöskirjatyö oli sotapalveluksen vuoksi keskeytyksissä syksyyn 1944 saakka. Sodan päätyttyä viimeksi Merivoimien esikunnassa viesti- ja salakieliupseerina palvellut Ikola palasi siviiliin ja ryhtyi opettamaan suomen kieltä ja kauppakirjeenvaihtoa Turun kauppaopistossa. Samanaikaisesti hän jatkoi väitöskirjatyötään ja osallistui aktiivisesti ylioppilasjärjestöjen toimintaan, paikallisesti Turun Yliopiston Ylioppilaskunnan varaesimiehenä ja valtakunnallisesti Suomen Ylioppilaskuntien Liiton hallituksen jäsenenä.
Syksystä 1947 alkaen Ikola toimi kolme vuotta Upsalan yliopiston suomen kielen lehtorina. Uudenlaisen opetuskokemuksen hankkimisen lisäksi hänelle tarjoutui Upsalassa tilaisuus ystävystyä monien oman alansa merkittävien tutkijoiden kanssa, ja yliopistossa hänellä oli hyvät mahdollisuudet myös oman tutkimustyönsä jatkamiseen. Vuonna 1949 valmistuikin väitöskirja Tempusten ja modusten käyttö ensimmäisessä suomalaisessa raamatussa verrattuna vanhempaan ja nykyiseen kieleen, ja jo seuraavana vuonna ilmestyi tutkimuksen jatko-osa.
Vuonna 1950 Ikola nimitettiin Ravilalta vapautuneeseen Turun yliopiston suomen kielen ja sen sukukielten professorin virkaan, joka vuonna 1962 jaettiin Ikolan ehdotuksesta kahtia. Hänen virkansa nimikkeeksi tuli suomen kielen professorin virka, ja rinnalle perustettiin suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professorin virka.
Ikola jatkoi intensiivisesti tutkimustyötään. Hän julkaisi lukuisia artikkeleita ja monografioita suomen kielen lauseopista, muun muassa suomen lausetyyppejä käsittelevän kuusiosaisen artikkelisarjan, joka synnytti tiedeyhteisössä pitkään jatkuneen vilkkaan ja tutkimusta inspiroineen tieteellisen keskustelun. Peruslauseiden ohella Ikola tutki suomen kielelle ominaisia lauseenvastikkeita ja muita rakenteita. Ikola tutki myös lähisukukieliä, erityisesti viroa, jota hän osasi hyvin käytännössäkin.
Ikolaa kiinnosti myös murteiden syntaksi. Hän itse ei ollut erityisesti murteiden tutkija, mutta hän ymmärsi aidon puheen suuren merkityksen kielentutkimukselle. Hyvien edellytysten luomiseksi kansankielen tutkimiselle suomen kielen laitokseen perustettiin vuonna 1957 suomen kielen äänitearkisto, johon parin vuosikymmenen keruutyön tuloksena tallennettiin lähes viisituhatta tuntia kansanmurteita, etupäässä lounais-, satakuntalais- ja pohjalaismurteiden alueilta.
Erityisen merkittävä on ollut Ikolan aloitteesta Turun yliopistoon vuonna 1967 perustettu Lauseopin arkisto, alkuaan murreäänitteisiin ja kirjakielen teksteihin perustuva sähköinen aineistopankki, jota myöhemmin on täydennetty monilla muilla aineistoilla. Arkisto palvelee paitsi Turussa myös muualla tehtävää kielitieteellistä tutkimusta. Ikolan johtaman tutkimushankkeen tuloksena ilmestyi vuonna 1989 ensimmäinen arkiston materiaaliin perustuva laaja julkaisu Suomen murteiden lauseoppia ja tekstikielioppia.
Ikolan pysyvä kiinnostuksen kohde oli vanha kirjasuomi, jota hän väitöskirjansa lisäksi käsitteli useissa tutkielmissaan ja joka hänen omien sanojensa mukaan tuntui kaikkein läheisimmältä alalta. Isä Niilo oli bibliofiili, jonka laajan kirjaston Fennica-kokoelmassa olivat monet vanhimpiin suomenkielisiin painotuotteisiin kuuluvat kirjat. Osmo Ikolan syvällinen vanhan kirjasuomen ja nykysuomen sekä erityisesti vielä raamatunkielen tuntemus koitui käytännön työssäkin suureksi hyödyksi, kun hän toimi nykyisen virallisen kirkkoraamattumme käännöskomitean suomen kielen asiantuntijana.
Tärkeitä Ikolan tutkimus- ja opetusaloja olivat myös kielenkäyttö, oikeakielisyys ja kielenhuolto. Hän kirjoitti lukuisia kielenkäyttöä koskevia tutkielmia ja kielipakinoita. Vakiintuneen aseman koulu- ja yliopistoväen sekä muidenkin kielenkäyttäjien oppaana saavutti hänen toimittamansa Nykysuomen käsikirja. Ikolan maltillisen näkemyksen mukaan kielenkäyttöä tulee ohjata, mutta ohjailussa on lähdettävä kieliyhteisön tarpeista ja siitä, mikä on mahdollista toteuttaa, ei ihanteesta. Hänen oma kielenkäyttönsä oli kauttaaltaan asiallista ja selkeää sekä kielellisesti ja tyylillisesti huoliteltua.
Paitsi arvostettu tutkija ja opettaja Ikola oli etevä hallintomies. Hänen tullessaan professoriksi silloin vielä vanhassa Phoenixissä Turun keskustassa toimiva yliopisto oli verraten pieni viidensadan opiskelijan ja vähälukuisen henkilökunnan opinahjo. Professuuri oli oppiaineen ainoa vakinainen virka. Oppiainelaitosta ei ollut, ei myöskään oppiaineen omia tiloja. Sodista toipumisen luomissa parantuneissa olosuhteissa yliopisto kuitenkin pian aloitti ripeän kasvunsa. Ikolan aloitteesta perustettiin vuonna 1955 suomen kielen ja fonetiikan laitos, josta runsaassa vuosikymmenessä lähiaineineen kehittyi sekä opetus- ja tutkimusresursseiltaan että opiskelijamäärältään iso ja tehokas yksikkö.
Ikola toimi pitkiä aikoja yliopistohallinnon kaikilla tasoilla: laitosjohtajana, dekaanina, konsistorin jäsenenä, vararehtorina ja rehtorina. Hänen aktiivinen ja samalla avarakatseinen toimintansa ei rajoittunut ainoastaan omaan oppialaan eikä humanistiseen tiedekuntaan, vaan sillä oli positiivinen vaikutus koko yliopiston kasvuun ja kehitykseen.
Ikolan virkakauden viimeinen vuosikymmen, 1970-luku, jolloin hän toimi Turun yliopiston vararehtorina ja rehtorina, oli suomalaista tiedeyhteisöä voimakkaasti ravistellut kausi. Sen kuluessa korkeakouluissa toteutettiin sekä hallinnon että tutkintojen radikaalit uudistukset. Muistelmakirjassaan (1993) Ikola kuvailee näitä tapahtumia saman vuosikymmenen puolivälissä valtiollistetun Turun yliopiston näkökulmasta. Hänen mukaansa hankkeiden suunnitteluun ja toteutukseen jouduttiin käyttämään kohtuuttoman paljon yliopiston henkilökunnan resursseja, jotka olivat poissa perustehtävien hoitamisesta, opetuksesta ja tutkimuksesta. Ikola kohdisti hyvin perustelemaansa kritiikkiä suunnittelutyöhön, jossa ei otettu huomioon kokemukseen ja tietoon perustuvaa asiantuntemusta. Yliopiston autonomia sekä tieteen vapaus ja tutkimuksen kansainvälisyys olivat Ikolalle ehdottomia arvoja, joita hän kannanotoissaan ja toimissaan aina tarmokkaasti puolusti.
Luonteeltaan Ikola oli asiallinen, harkitseva ja rauhallinen. Hän jaksoi kuunnella, ei keskeyttänyt puhujaa, ei kiihtynyt eikä raivonnut. Vuosikymmeniä kestäneen yhteistyömme aikana en muista Ikolan kertaakaan menettäneen malttiaan. Toisaalta hän oli hyvin määrätietoinen, täsmällinen ja vaativa, mutta samalla oikeudenmukainen. Virantoimituksessa hän saattoi vaikuttaa etäiseltä, vaikeasti lähestyttävältä, mutta muissa yhteyksissä ja varsinkin tuttavien kesken hän oli vapautunut ja seurallinen.
Ikolan tieteellistä ja hallinnollista asiantuntemusta arvostettiin ja hyödynnettiin myös monissa valtakunnallisissa ja kansainvälisissä tehtävissä. Kansainvälisten fennougristikongressien järjestelyihin ja työhön Ikola osallistui ensimmäisestä, Budapestissa 1960 pidetystä kongressista lähtien, ja hän toimi Turussa 1980 järjestetyn viidennen fennougristikongressin presidenttinä. Vierailevana professorina Ikola oli New Yorkin Columbia-yliopistossa ja Göttingenin yliopistossa.
Ikolan mukaan yliopisto on vapaa koko yhteiskuntaa ja inhimillistä kulttuuria palveleva sivistyslaitos, johon liittyvät tärkeänä osana myös vapaaehtoisuuteen perustuvat tieteelliset seurat. Ne herättävät kiinnostusta tutkimustyöhön ja välittävät tietoa työn tuloksista niin paikallisesti kuin kansainvälisestikin sekä luovat ja pitävät yllä tutkijoiden välisiä suhteita ja näin täydentävät yliopiston virallisen tiedeyhteisön toimintaa.
Ikola osallistui aktiivisesti monien tieteellisten seurojen ja kulttuuriyhdistysten toimintaan. Erityisen läheisiä hänelle olivat Turussa toimivat Suomen Kielen Seura ja Porthan-Seura, joiden kummankin esimiehenä hän toimi parikymmentä vuotta.
Suomen Kielen Seuran vaiheita Ikola seurasi alusta lähtien. Hän kertoi kuunnelleensa kotona, kun hänen isänsä keskusteli Martti Rapolan ja eräiden muiden kollegojen kanssa Kotikielen Seuraa vastaavan tieteellisen seuran perustamisesta Turkuun. Keskustelut johtivat vuonna 1929 Suomen Kielen Seuran syntyyn. Pian perustamisensa jälkeen seura vaipui pitkään hiljaiseloon, mutta Ikola elvytti seuran toiminnan vuonna 1954. Pitkänä esimieskautenaan hän vaikutti ratkaisevasti siihen, että Turkuun kehittyi suomen kieltä ja sen lähialoja palveleva vireästi toimiva tieteellinen seura, jonka vaiheita hän kiinnostuneena seurasi viime vuosiinsa saakka.
Ikolan aloitteesta syntyi myös Suomen Kielen Seuran vuosikirja Sananjalka, jonka päätoimittajana hän oli kolmekymmentä vuotta. Kiitollisuutensa osoituksena sekä Suomen Kielen Seura että Porthan-Seura kutsuivat Ikolan kunniajäsenekseen. Samoin tekivät useat muutkin seurat ja yhteisöt. Kunniamerkkejä ja muita huomionosoituksia tuli kotimaasta ja ulkomailta. Kaikkiin tunnustuksiin on helppo yhtyä: Osmo Ikolan elämäntyö on ansiokas luku Turun yliopiston historiaa ja samoin päivälleen kaksi kuukautta ennen hänen syntymäänsä itsenäiseksi julistautuneen Suomen sivistyshistoriaa.
