Kun pari vuotta sitten viimeistelin väitöskirjaani arkeologisille maastokohteille suuntautuvasta matkailusta ja sen tulevaisuudesta, oli yhteiskunnallisessa keskustelussa erityisesti esillä ilmastonmuutos Australian ja Amazonin alueiden laajojen maastopalojen sekä Venetsian tulvien takia. Ilmastonmuutokset ääri-ilmiöt kuten maastopalot ja tulvat alettiin ymmärtää lähitulevaisuuden uhkiksi paitsi asutuksen ja elinkeinojen myös kulttuuriperinnön osalta (linkki). Turisteja tulvat eivät Venetsiassa kuitenkaan estäneet, vaan kulttuuriperintökohteita kahlattiin tutkimaan yli polvien yltävässä vedessä (linkki).
Vuoden 2020 keväällä maailma nyrjähti sijoiltaan koronapandemian takia. Ensimmäinen koronatapaus Suomessa todettiin Lapissa, jossa Kiinan Wuhanista tullut matkailija oli eristettynä sairaalahoidossa Rovaniemellä (linkki). Ulkomaanmatkailu pysähtyi kuin seinään ja matkailualaa pidettiin julkisessa keskustelussa myös yhtenä syyllisenä viruksen nopeaan leviämiseen kansainvälisesti (linkki). Yhtäkkinen matkustamisesta luopuminen nosti esille aikaisempaa voimakkaammin myös matkustamisen tuottamat päästöt.
Koronakesien aikana kuitenkin kotimaanmatkailu elpyi voimakkaasti ja suomalaiset retkeilivät luonnossa ruuhkiksi asti (linkki). Lähiluonto ja luontoreitit sekä monet arkeologiset maastokohteet löysivät uudenlaisia kävijöitä, jopa siinä määrin, että joissakin kohteissa kävijämäärät ovat aiheuttaneet eroosiota, maaston kulumista. Varsin nopeasti alettiin löytää keinoja terveysturvalliseksi viestittyyn matkailutoimintaan. Museot ja muut kulttuuriperintökohteet kehittivät digitaalisia tuotteitaan ja koronasulkujen aikaan museoiden ikkunoihin tuotiin ohikulkijoiden iloksi esimerkiksi koronanalleja ja videoinstallaatioita. Samanaikaisesti museot myös tallensivat korona-arkea ja koronaan liittyviä ilmiöitä (linkki).
Tämä kevät näytti jo valoisammalta matkailualan kannalta. Koronapandemia vaikutti osoittavan laantumisen merkkejä ja Suomi koettiin varsin koronaturvallisena matkailumaana. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kuitenkin jälleen uusi ja äkkinäinen globaali kriisi, jonka vaikutukset sekä kulttuuriperintöön että matkailualaan ovat merkittävät. Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1954 solmittu yleissopimus kulttuuriomaisuuden suojelemiseksi aseellisen selkkauksen sattuessa ei ole onnistunut ehkäisemään sodan tuhovoimaa. Esimerkiksi edelleen käynnissä olevan Syyrian sisällissodan aikana kaikki maan maailmanperintökohteet ovat joko tuhoutuneet tai vaurioituneet. Monet äärijärjestöistä ovat myös tietoisesti tuhonneet kulttuuriperintökohteita. Esimerkiksi Taliban-liikkeen tuhoamat Buddha-patsaat Bamiyanin laaksossa Afganistanissa ovat varmasti edelleen monen muistikuvissa. Patsaista on myöhemmin tehty 3D-mallinnos, jota on esitetty paikan päällä (linkki). Isis taas on räjäyttänyt Palmyran rauniokaupungin riemukaaren ja temppeleitä sekä lohkonut muinaisesineistä kasvoja esittäviä yksityiskohtia pois (linkki). Kulttuuriperinnön tietoinen tuhoaminen on ideologinen valinta, mutta antiikkiesineiden ryöstely ja salakauppa on myös tapa rahoittaa sodankäyntiä (linkki).
Parhaillaan Ukrainassa pyritään turvaamaan kulttuuriperinnön säilyvyys piilottamalla museoesineitä ja suojaamalla vapaaehtoisvoimin museorakennuksia. Arkeologiset maastokohteet taas ovat sodan tyyppisessä poikkeustilanteessa pahoin uhanalaisia (linkki). Samanaikaisesti matkailu on jälleen uuden kriisitilanteen edessä. Nyt Suomi vaikuttaa aikaisempaa turvattomammalta, ja varauksia perutaan laajenevan sodan uhkan takia (linkki). Tällä hetkellä, maaliskuun alkupuolella 2022, vaikuttaa siltä, että tulemme elämään poikkeusaikoja vielä pitkään. Tällä on väistämättä vaikutuksia matkailualaan, joka koronan jälkeen on vasta päässyt varovaisesti toipumisen tielle edellisen kahden vuoden jäljiltä.
Sota, kansanmurhat ja luonnonkatastrofit ovat aina tapahtuessaan järkyttäviä inhimillisiä tragedioita, mutta samalla ne toimivat aineksina matkailulle, joka tuntuu aina uudelleen versoavan tuhon jäänteiltä. Puhutaan niin sanotusta synkästä turismista (engl. dark tourism) ja matkailusta, joka kiinnittyy erityisesti kuolemaan ja kärsimykseen (engl. thanatourism). Euroopassa tähän matkailun lajityyppiin lukeutuvia kohteita ovat erityisesti toiseen maailmansotaan liittyvät kohteet, mutta synkkä turismi voi tarttua muihinkin aiheisiin kuin sotaan. Esimerkiksi Ukrainan Tšernobyliin on voinut viime vuosina päästä turistina vierailemaan (linkki). On todennäköistä, että tämänhetkinen sota tuottaa myös tulevaisuuden matkailukohteita, sotaan kytkeytyvää synkkää kulttuuriperintöä.
Matkailututkimuksessa on huomattu, että matkailijoiden kokemukset tuhoa, sotaa ja katastrofeja edustavissa kulttuuriperintökohteissa eivät perustu pinnalliseen nähtävyyksien katseluun, vaan ne voivat olla hyvin voimallisia, merkityksellisiä ja jopa elämää muuttavia kokemuksia (linkki). On käytetty esimerkiksi käsitettä kuolevaisuuden meditaatio (engl. mortality mediation), jolla kuvataan matkailijan syvää, henkilökohtaista kokemusta synkkää kulttuuriperintöä edustavassa kohteessa.
Sodan tai muiden syiden vuoksi uhattuna oleva kulttuuriperintö ja matkailu ovat yhteyksissä monin tavoin toisiinsa. Sodassa tuhotaan ja vahingoitetaan aineellista kulttuuriperintöä, millä on usein voimakasta symboli- ja identiteettiarvoa sodan eri osapuolille. Sodat ja muut katastrofit luovat myös uutta kulttuuriperintöä, johon matkailu kiinnittyy monin tavoin, ei edes ainoastaan rauhan aikana, vaan myös jo konfliktien keskellä. Matkailulla on monet kasvot. Toisaalta se hyötyy tuhosta, mutta matkailu voi olla myös väline uudelleenrakennukseen ja kulttuuriperinnön suojeluun. Se voi toimia kulttuurisen muistin tukena ja esille tuomisen tapana. Lopulta matkailu myös mahdollistaa ihmisten välisiä kohtaamisia ja vuorovaikutusta, mikä ei ole vähäpätöinen asia tässä maailmantilassa.
Kuva: muinaisjäännösten hoitotyötä Laitilan Soukaisten Savemäellä, kuvaaja Maija Mäki
