Suomen Kielen Seura aloitti keväällä 2018 projektin nimeltä Sananjalka digiaikaan. Sen suurimpina aikaansaannoksina jäsenistölle näkyvät seuran uusi verkkosivu ja tämä blogi. Tämän lisäksi kaikki Sananjalat on huolella ja ammattimaisesti digitoitu. Tarkoituksena on, että tulevaisuudessa myös vanhoja artikkeleja voi lukea Journal.fi-palvelussa. Julkaisulupien kerääminen aloitetaan tämän vuoden aikana.
Projektiin kuului olennaisesti myös seuran vanhojen arkistojen skannaaminen ja tallettaminen. Erilaisia papereita, dokumentteja ja kirjeitä löytyi aina 50-luvun lopulta alkaen.
Arkiston uumenissa
Käydessäni järjestelmällisesti läpi Suomen Kielen Seuran vanhoja dokumentteja pysähdyin usein miettimään kysymystä: mitä digitoinnista jää käteen?
Jos tätä olisi kysytty minulta viime kesänä, olisin todennäköisesti halunnut vastata, että ainakin tuhansia revittyjä paperiliittimiä ja niittejä. Kasa muistilappuja ja muovitaskuja. Satoja ja satoja skannerin läpi sukeltaneita irtopapereita, minkä takia olen tämän projektin myötä oppinut arvostamaan standardimittaisia yksipuolisia sivuja enemmän kuin olisin koskaan uskonut.
Toisaalta digitoinnista ei jää käteen mitään – ainakaan konkreettisesti. Koko työ katoaa pikseleiksi ja biteiksi verkkolevyille. Yksi pieni tietokone voi niellä sisuksiinsa kokonaisen mappimeren.
Ja se, mitä lopulta jäljellä jäi, kulki ensin minun käsieni kautta.
Historian siipien havinaa
Vaikka suurin osa työstä oli varsin mekaanista järjestelyä ja asettelua, skannatessa silmien eteen alkoi hiljalleen avautua ikkuna historiaan. Papereiden vilistessä skannerin syöttölaitteeseen saattoi nähdä, kuinka myös vuodet vilisivät.
Näin, kuinka monet arvostamani tieteentekijät esitelmöivät jo nuorina Suomen Kielen Seuran tapahtumissa etuliitteenään HuK. Toisaalta näin, kuinka nämä samaiset henkilöt liittyivät ensin opiskelijajäseniksi, hakeutuivat sitten johtokuntaan ja osasta tuli jopa Suomen Kielen Seuran esimiehiä.
Seuran vaihtosuhteiden ja aktiivisen toiminnan ansiosta kirjeitä ja postikortteja oli saapunut niin läheltä kuin kaukaa. Ihastelin vanhojen kirjeiden kaunista kieltä, josta korulauseita ei puuttunut. Alkuun kummastusta herätti useiden kirjeiden aloitus H.V., jota tuskin tulkittaisiin tänä päivänä automaattisesti merkityksessä hyvä veli.
Nostalgikko minussa nautti vanhojen papereiden erilaisista tyyleistä. Erityistä riemua tuotti esimerkiksi tämä Osmo Ikolan vuonna 1963 New Yorkista lähettämä sähke:
Iloitsin myös kovasti samana vuonna Suomen Kielen Seuran saamasta kirjeestä, jossa Turun yliopiston suomen kielen opiskelijoiden ainejärjestö Kanta ry tiedustelee mahdollisuutta saada Sananjalkoja kokoelmiinsa. Tämä lahjoitusperinne on jatkunut näihin päiviin asti.
Kaikille nykyisille opiskelijoille kerrottakoon, että oppialaan katsomatta voi viimeisimmän Sananjalan tilata edullisempaan opiskelijahintaan, vaikkei pääsyä Kannan kirjastoon olisikaan.
Historia myös yllätti monessa käänteessä, ja sain myös huomata, että Suomen Kielen Seura on elänyt varsin jännittäviä hetkiä olemassaolonsa aikana. Esimerkiksi vuodelta 1977 löytyi jäljennös rikosilmoituksesta, jossa tutkittiin kadonnutta kassalipasta. Asiaa luonnollisesti selviteltiin usean dokumentin verran.
Pysähtymätön muutoksen virta
Kehitys ja monenlaiset muutokset näkyivät voimakkaasti arkistossa. Kohtasin mm. koulutusmateriaalia sellaisista kummallisista uudistuksista kuin julkaisuihin tarvittavista ISBN-numeroista. Kokouksissa käytiin keskustelua magnetofonin, tekstinkäsittelylaiteen ja lopulta tietokoneen hankkimisesta. Kirjeet muuttuivat sähkeiksi. Sähkeet sähköposteiksi.
Dokumenteissa, pöytäkirjoissa ja allekirjoituksissa vilahdelleet toimijat vaihtuivat ajan kuluessa aina uusiin, mutta itse toiminta yhteisen asian äärellä säilyi vireänä vuosikymmenestä toiseen.
Mitä digitoinnista siis jää käteen? Siivu erään turkulaisen tieteellisen seuran historiaa. Kenties myös pala elettyä elämää.
